Minä on olemassa suhteessa tähän maailmaan. Minä aistii ja tekee valintoja. Minä on tuo yhteys. Monet tieteenalat, kuten psykologia, tutkivat tätä suhdetta. Ohut yhteys ympäröivään maailmaan luo ulkopuolisuuden tunnetta. Silloin myös konkreettinen ymmärrys toisten näkökulmista jää vajaaksi, mistä seuraa monenlaisia vaikeuksia. Pyrkimys yhteyteen, erillisyyden päättymiseen, synnyttää uskonnot kuten taannoisessa kirjoituksessa pohdin. Yhteys tekee elämästä merkityksellistä.
Zen johtaa suoraan kohti yhteyttä. Kun mieli on hiljaa ja hereillä, yhteys syntyy.
Kuin kristallinkirkas vuoripuro, puhdas kaikesta keinotekoisesta.
Timanttisuutran ensimmäinen kappale kertoo kuinka Buddha kerjäsi päivän ateriansa, söi, pesi jalkansa, istui alas ja keskittyi siihen mitä hänellä oli edessään. Hän teki sen niin vaikuttavalla tavalla, että Subhuti liikuttui sydänjuuriaan myöten ja pyysi Buddhaa selittämään miten tuo tapahtuu.
Asetutaanpa tähän tilanteeseen. Buddha ja Subhuti olivat kyvykkäitä ja kuitenkin tavallisia ihmisiä. Buddha oli hiljaa ja hereillä, valmis kohtaamaan mitä tahansa, sisäistä tai ulkoista. Subhuti samaistui tuohon mielentilaan kuten tapahtuu hyvässä vuorovaikutuksessa. Mukana oli myös opetussuhteeseen kuuluvia mielikuvia, projektiota, idealisaatiota sekä epätoivoista pyrkimystä. Seuraavissa kappaleissa Timanttisuutra kuvaa kuinka Buddha talutti Subhutin ajattelun umpikujaan. Lopulta Subhuti pudotti päähänpinttymänsä ja löysi tavan olla hereillä.
Tämä valaistumiskokemus on yleisinhimillinen mahdollisuus. Joillekin se on mullistava emotionaalinen kokemus, joillekin suuri helpotus. Niin tai näin, oivallus on henkilökohtainen askel kohti yhteyden kokemusta, jota ei kannata verrata tarinoihin muiden kokemuksista. Sen seurauksena ”olen olemassa eri tavalla”, ensin meditaatiossa ja vähitellen myös arjessa. Se on ikäänkuin katsoisi ensin elämäänsä elokuvana ja sitten astuisi siihen sisään. Tai kuin yrittäisi epätoivoisesti oppia ajamaan polkupyörällä, ja yhtäkkiä huomaisi osaavansa.
Zazen, zenmeditaatio aloitetaan keskittymällä hengitykseen. Vähitellen kehollinen kokemus vahvistuu, keskittyminen hiljentää mieltä ja koko olemus alkaa pysyä hereillä. Tämä on työlästä, koska yleensä hiljaisesta mielestä seuraa nukahtaminen ja hereilläoloon liittyy aktiivinen pohdiskelu.
Hengitysharjoituksesta on hyvä aloittaa, koska siinä ollaan yhteydessä konkreettiseen annettuun kohteeseen: hengitykseen ja kehon tuntemukseen. Kypsyessään tämä harjoitus laajenee tietoisuudeksi kaikesta ympärillä olevasta ja lähestyy Shikantaza-harjoitusta, puhdasta istumista. Siinä kiinnitetään huomio kaikkeen mutta ei mihinkään erityiseen. Mieli on valpas ja valmiina kohtaamaan mitä tahansa edestään löytää, kuten Buddha Timanttisuutrassa.
Kun mieli hiljenee hengitysharjoituksessa, saattaa myös herätä ihmettelyä, ”Mikä tämä on, oikeasti?” Joitakin harjoittajia tällainen suuri kysymys on seurannut jo pitkään ennen meditaation aloittamista.
Koan-harjoituksessa, suuren kysymyksen mietiskelyssä, on kohde, mutta se on tyhjä, selittämätön, mysteeri. Opettajakin lähestyy sitä vertauskuvien ja mahdottomien kysymysten kautta, kuten Buddhan ja Subhutin keskustelussa.
Zen on vapaa annetuista uskomuksista. Sitä ohjaa uteliaisuus ja yhteyden vetovoima, ilman ulkoa annettua selitystä tai pakkoa. Mitä tahansa tähän lisätään tahraa kirkkaan peilin. Meditaatiota saatetaan käyttää vahvistamaan uskomuksia, terapian välineenä, tai edistämään taidetta ja liikuntaa. Silloin kyseessä on jokin muu kuin zen-harjoitus.
Jotta zeniä voidaan opettaa, tarvitaan jokin menetelmä. Tässä ovat avuksi opettaja, harjoittajien yhteisö sekä traditio, jotka kunnioittavat perimmäistä puhdasta kokemusta.
Zeniäinen 