Ollessani nuori suuri kysymys oli vuosien ajan tärkein huomioni kohde. Viimeisten vuosikymmenien aikana olen viettänyt yhteensä lähes vuoden päivät meditoimassa zen-retriiteillä. Miten siitä tuli minulle niin tärkeää?
Minua on aina kiinnostanut, miten ilmiöt toimivat. Lapsena luin tieteestä ja teknologiasta. Makasin yöllä nurmikolla, katselin tähtiä, ja ihmettelin kuinka kaukana ne todella ovat. Minulla oli suuri älyllinen maailman ymmärtämisen tarve.
Varhaiset kokemukset vetävät suuria linjoja ihmisen kehitykseen. Kenties seuraavat tapahtumat sysäsivät minut ottamaan selvää eri maailmankatsomuksista.
Asuessamme Helsingissä Johanneksen kirkon tornit näkyivät ylimmän kerroksen parvekkeeltamme. Noin viiden ikäisenä näin otsikkokuvan mukaisen unen. Oli yhtäkkiä ukonilma ja kirkon torneissa salamoi. Parvekkeen ovi paiskautuu auki sateeseen. Makaan vatsallani X-asennossa olohuoneen parketilla. Kämmenten ja jalkojen kitka ei riitä vastustamaan salamoinnin voimaa, ja liuun vääjäämättä sadetta, avointa ovea ja ukonilmaa kohti.
Noihin aikoihin todistin isoisäni uskonnollista ahdistusta hänen ryhdyttyään Oulun profeetan seuraajaksi. Sisareni olivat kauhuissaan, kun adventtikirkon pyhäkoulussa oli peloteltu helvetin lieskoilla. Toisaalta perheemme ei millään tavoin harjoittanut kristinuskoa. Tietoisesti sivuutin nämä tapahtumat, mutta alitajuntani otti haasteen ilmeisen vakavasti.
Onneksi sain olla rauhassa valtauskonnon indoktrinaatiolta seuraavat vuodet. Kiitos kansakoulun opettajille siitä, että raamatun ihmeteoille löytyi luonnollisia selityksiä.
Seuraava kohtaamiseni kristinuskon kanssa tapahtui noin kolmentoista ikäisenä. Uusi uskonnonopettajamme, nuori nainen, oli palannut lähetystyöstä Afrikasta. Hän ei ollut hurmoksellinen, mutta takoi voimallisesti luterilaisen uskonnon oikeaa ymmärrystä päähämme. Kiitokset hänelle tietoisen vastarintani herättämisestä. Joitakin viikkoja, ehkä kuukausia, mietin päätöstä kaikki koulumatkani: tunnustanko uskoa vai en? Mitä jos viimeinen tuomio on sittenkin totta? Mutta mikään havaintoni ei tue kristinuskon sanomaa. Mistä uskovaiset tietävät, että juuri he ovat oikeassa? Lopulta päätin, että olen vilpitön. Jos minut kutsutaan viimeiselle tuomiolle, sanon että olin vilpitön, et sitten tuomari näyttänyt itseäsi. Päätös oli tehty ja olin vapaa ympäristön painostuksesta.
Teini-ikä jatkui verrattain huolettomana elämän opetteluna, johon varjonsa heitti isän alkoholismi. Armeija oli tuon lapsuuden loppu. Minulle se oli merkityksetöntä lusimista alistavassa ja mitätöivässä kulttuurissa: on aivan sama mitä teet, sillä ei ole kuitenkaan mitään väliä. Toipuessani tuosta masentavasta kokemuksesta, eräs ystäväni tarjosi new-age kirjoja, joita kaupat nykyään pursuavat. Silloin valikoima oli hyvin rajallinen eikä nettiä ollut!
Otin kirjat vastaan kohteliaisuudesta. Henkimaailmaa en kyennyt sulattamaan, mutta meditaatio, valaistumiskokemus ja henkinen kehitys kiinnostivat. Eksistentiaaliset kysymykset konkretisoituivat: Kuka minä olen? Mitä minun todella pitäisi tehdä? Mikä olisi arvokasta? Mikä on todellista? Miten voisin ylittää arkisen tietämisen rajat? Olin 20-vuotias, yksinäinen ja ahdistunut.
Niistä harvoista tarjolla olevista kirjoittajista pidin Carlos Castanedasta. Parissa ensimmäisessä kirjassa oli paljon hauskaa ja oivaltavaa kritiikkiä arkista typeryyttä kohtaan. Ne tarjosivat myös nuorelle miehelle sopivia sankarillisia ihanteita: henkinen soturi, voiman kerääminen ja maailman pysäyttäminen. Myöhempien kirjojen sekoilusta en enää innostunut. (Wikipediasta löytyy karumpaa realismia kirjoittajasta.)
Krishnamurtin ajatuksiin suhtauduin vakavammin. Kysymys tarkkailijasta, joka tarkkailee itseään muodostui minulle koaniksi, suureksi kysymykseksi. Tein kävelymeditaatioita lähes päivittäin, kiitos Castanedan ehdotuksen. Yritin ”pysäyttää maailman” taikka ymmärtää, mikä tuo tarkkailja on. Puolentoista tunnin kävely riitti yleensä rauhoittamaan ahdistuneen mielen.
Lopulta oivalluskokemus vapautti minut kysymyksestä 27.12.1985. Olin kävelyllä, lähempänä puoltayötä. Katsoin kuinka katuvalo heijastuu puun oksien läpi. Yhtäkkiä näky täytti mielen, ikäänkuin kupla olisi puhjennut. Valoa heijastavien oksien monimuotoisuutta oli mahdoton tietää tai hallita. Oli vain tämä hetki ja kokeminen. Ahdistus, kysymys ja ulkopuolisuuden tunne olivat poissa. Älyllinen ja sanallinen ajattelu läikähtelivät jossain kaukana. Mielen täytti helpotus ja varmuus. Jatkoin kävelyä ja nautin olotilastani.
Eksistentiaalinen ahdistukseni oli pysyvästi poissa. Aiemmin luin Krishnamurtin kirjoja intensiivisesti, nyt ne olivat enää ikävystyttäviä. Oivalluskokemus ei kuitenkaan maagisesti ratkaissut käytännön ongelmiani. Minulla ei myöskään ollut tukenani perinnettä, joka olisi auttanut jatkamaan henkisellä polulla, eikä edes ystävää, joka olisi jakanut kiinnostukseni. Olin 25 ja päätin siis jatkaa tavallista elämää.
Olin 33, kun veljeni antoi minulle divarista löytämänsä kirjan ”Zen Comments on Mumonkan”. Se oli onnekas sattuma, sillä painos oli loppu ja kirja oli itseasiassa harvinaisuus.
Olin täysin myyty. Joitakin vuosia kuljetin kirjaa aina mukanani ja luin sen läpi monta kertaa. Se on edelleen paras tuntemani zen-kirja. En löytänyt siitä yhtään väitettä, jota sisäinen rationaalinen skeptikkoni ei olisi hyväksynyt. Silti kirja vastasi maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, jotka minua olivat kiehtoneet. Ymmärsin, että on olemassa eläviä zen-opettajia ja että myös minä voin harjoittaa – siihen ei tarvitse olla valittu tai erityinen.
Ryhdyin siis etsimään zen-opettajaa. Sellaista ei Suomesta silloin löytynyt. Olin kammonnut uskontoa pienestä pitäen ja nyt ehkä olin liittymässä sellaiseen. Valuin kirjaimellisesti kylmää hikeä, kun soitin ensimmäistä puheluani erään suomalaisen buddhalaisen ryhmän edustajalle.
Lopulta löysin zen-pappi Sante Poromaan yhteystiedot netistä. Kesällä 1995 lähdin ensimmäiselle sesshinilleni Zengårdeniin Ruotsiin. Minulla oli edessäni zazenin opettelu perusteista alkaen, mikä osoittautui kovaksi työksi. Suomesta löytyi muutamia muita harjoittajia, ja parin vuoden kuluttua olin mukana perustamassa Helsinki Zen Centeriä.
Nimi Zeniäinen tulee ystävämme runoilija Pertti Niemisen leikkimielisestä kirjoitusvirheestä. Mielikuva sittiäisestä pyörittelemässä suurta kysymystään on sopivan nöyrä, sillä jokainen erehtyy tästä maailmasta omalla tavallaan.
Zeniäinen 